Luonnonvalon väri muuttuu syvyyden mukaan: valon lämpimät aallonpituudet absorboituvat nopeasti syvyyden kasvaessa. Suomessa, toisin kuin etelässä, absorboituminen ei tosin ole välttämättä pääsyy luonnonvalon värisävylle syvällä, sillä Suomessa veden väri on usein niin voimakas, että se määrää luonnonvalonkin värin. Esimerkiksi Suomen järvien veden väri vaihtelee tummanruskeasta kirkkaan turkoosiin. Myös meressä läntisellä Suomenlahdella ja Saaristomerellä pintavesi usein yllättää turkoosilla sävyllään poiketen selvästi itäisen Suomenlahden vihreästä sekä Perämeren punaruskeasta väristä.

Luonnonvalon lämpimien aallonpituuksien puuttuessa tai ollessa riittämättömät, kuvaaja voi herättää kohteen värit henkiin salamavalolla. Tosin etenkin Suomessa pelkkä vallitsevan valon käyttö maisemakuvissa antaa monesti balansoitua valotusta − vallitsevan valon ja salamavalon yhdistelmää − näyttävämmän lopputuloksen, sillä salamavalo valaisee herkästi veden partikkelit. Vallitsevassa valossa maisema piirtyy kuvaan useimmiten dynaamisempana ja vesi kirkkaampana. Lähikuvissa salamavalo taas toimii lähes aina hyvin ja tuo kohteen värit oivallisesti esille, sillä lähikuvia otettaessa linssiin ja kohteen välissä on vähän vettä ja siten myös vähän partikkeleita. Salamavalojen teho ei tehokkaimmillakaan salamilla riitä kuitenkaan muutamaa metriä pidemmälle.

Luonnonvaloa Itämeren ja järvien pinnan alla hyvissä näkyvyysolosuhteissa on yllättävän paljon. Valon määrä on verrannollinen syvyyteen, näkyvyyteen sekä veden väriin. Suhteellisen matalalla, varsinkin kirkkaassa auringonpaisteessa, maisemakuvauksessa voidaan tyypillisesti käyttää esimerkiksi 100 ISO:n kennoherkkyyttä, aukkoa f/8 ja sadasosasekunneissa laskettavaa suljinaikaa. Jopa jään alla hiukan yläviistoon vastavaloon kuvatessa voidaan usein käyttää 100 ISO:n kennoherkkyyttä. Suomen vesissä luonnonvaloa ei kuitenkaan riitä useinkaan 20-40 metriä syvemmälle.